Taivaalla taaperon kanssa KAKSIN?! – Yksivuotiaan kanssa lentäminen

En vieläkään ihan ymmärrä, miten tilanteeseen päädyttiin, mutta lensin vastikään 1 vuotta täyttäneen tyttäreni kanssa kahdestaan Brittein saarille. Hänelle kerta oli ensimmäinen lentokoneessa ja minullekin käytännössä. Ainoa aiempi oma kokemukseni oli työporukan perässä suoritettu nollat taulussa, pelkin käsimatkatavaroin kävelty, seuraa johtajaa -tyyppinen reissu. Meidät oli kutsuttu pohjoiseen Englantiin häihin ja pitkällisten suunnitelmien lopputuloksena puolisoni lensi aloittamaan 8 päivän Britannian reissua siskonsa kanssa minun jäädessä kotiin lasten kanssa ensimmäisiksi kolmeksi päiväksi.

Kohta 3 v. poikamme päätettiin jättää reissusta pois, koska nähtävyyksien kiertely olisi ollut tuskaa kotoisten leikkien sijaan; meille kaikille. Juuri 1 v. tytär taas oli liian pieni jäämään neljäksi yöksi mummolaan ja toisaalta vielä tarpeeksi pieni kulkemaan mukana sinne, mihin rattaat vievät. Lentojen aikataulut menivät niin heikosti, etten itse olisi yksin ehtinyt parissa yössä käydä häissä syvällä Englannin maaseudulla. Mummola on myös pojalle todella tuttu hoitopaikka, joten neljä yötä sujuikin tosi hienosti, vaikka äiti olikin kaikkiaan viikon ajan poissa. Häät olivat lauantaina ja puolison matka oli lentojen hintojen vuoksi suunniteltu maanantaista maanantaihin.

Ajateltiin, että minun on helpompi lentää noviisina yksin Suomesta kuin Suomeen. Pojalle olisi kyllä varmaan ollut helpompi olla ensin 4 yötä mummolassa ja saada sitten iskä kotiin eikä niin, että ensin katoaa äiti ja sitten vielä isikin.

Kerron lapsen kanssa Englannissa matkaamisesta erikseen täällä.

Ajeltiin tyttären kanssa Helsinki-Vantaalle kolmen tunnin automatka, jota ennen ei tietenkään lounas maistunut. Taustapeilistä sattumalta bongattu, hiljaa ähistelty kakkavaippakin päästiin vaihtamaan sopivasti kohdalle sattuneella huoltoasemalla. Matkanteon startattua isäraukan jännityskin unohtui.

Lentoaseman parkkihallissa haukattiin banaani ja smoothiepussi, siltä varalta, että check-inissä kestäisi. Terminaalissa tiesin googlausten perusteella suunnata hissillä ylempään kerrokseen lähteville lennoille. Tytär istui rattaissa, käsimatkatkatavarakassi oli survottu vaunujen alle ja perässä vedin matkalaukkua, jonka kahvaan oli pujotettu turvakaukalo. Lähtöterminaali oli kiireinen ja hämmensi varmasti meitä molempia

Check in:n Itsepalveluautomaattien ympärillä kuhisi ihmisiä ja mietin, mistä pääsisin tiskille tekemään virkailijan avustuksella hommaa. Kuulemma tällaista mahdollisuutta ei ollutkaan, mutta ystävällinen henkilökunnan edustaja sitoi työpanoksensa täysin meihin ja auttoi tekemään koko prosessin. Automaatista piti valita rattaille ja kaukalolle omat tarransa ja muistaa vielä matkalaukullekin klikata omansa. Kaukalon halusin viedä portille asti siinä toivossa, että se mahtuisi matkustamoon ja toisi tuttuutta ja turvaa tytölle lennolla. Edellisiltana koneessa näytti vielä tyhjiä paikkojakin olevan meidän paikan vieressä. En osannut edes kiinnittää tarroja laukkuihin, ja virkailija touhusi meille kaiken valmiiksi ja vei pussitetut rattaatkin jo johonkin.

Turvatarkastuksessa meidät ohjattiin hienosti kauimmaiselle liukuhihnalle, jossa vyölaukkusedät eivät hengittäisi niskaan. Uusien läpivalaisulaitteiden ansiosta vauvanruuat sai jättää laukkuihin ja pääsin latomaan tarjottimelle vain omat revolverit vyöltäni. Turvakaukalon joku virkailija nappasi ennen liukuhihnaa haisteltavaksi. Turvatarkastuksen ulosmenon vieressä löysimme heti kenttäkärryt ja tyttö pääsi kantorepusta taas istumaan. Aikaa kiireisenä varhaisiltapäivänä oli mennyt jo 45 minuuttia.

Turvatarkastuksen jälkeen pyörähdimme etsimässä lähtöporttia. Näimme, kuinka passintarkastuspisteeltä ihmiset katosivat porteista eivätkä ikinä palanneet. Mistään mitään tietämättöminä käännyimme siis takaisin ja menimme varhaiselle päivälliselle burgerille. Nyt tytölle jo piltti (ja liian suolaiset ranskalaiset) maistuivat ja pari vaippaakin ehdittiin vaihtaa.

Ruokailun jälkeen huomasin infotaululta, että meidän lentomme kohdalla käskettiin passintarkastukseen. Typerinä pikakävelimme suoraa tietä passintarkastustiskille ja odotin noviisin jo olevani jollain tapaa myöhässä jostain. Pleksin takana rajavartija totesi, että meillä on vaimoni kanssa heidän tietojensa mukaan yhteishuoltajuus, joten onko puoliso tietoinen matkastani lapsen kanssa? Päässäni kelasin jo monta erilaista murjaisua siitä, kuinka hän tietää liiankin hyvin matkasta, mutta päätin mennä helpoimman kautta. Ihmismassa ja häly jäivät taakse. Oli rauhallista. Ja totta tosiaan ne samat hampurilaisravintolat löytyivät myös non-schengen puolelta kenttää; vailla jonoja. Olin vannottanut vaimoani kertomaan lentokenttäkäytännöt etukäteen, mutta tämä ja muutama muukin asia jäi valaisematta…

Menimme etsimään portin ja kysäisemään samalla virkailijoilta, mahtuisiko kaukalo mukaan. Päätelaite kertoi, että vapaita paikkoja oli vain kaksi, joten kaukalo ei kyllä mukaan matkustamoon mahtuisi. Koska tyttö oli vain istunut ja istunut, päätettiin leikkiä loppuaika hänen työnnellessä kenttäkärryjä ja vaihtaen bakteereja kaukomaiden lasten kanssa. Portin edusta täyttyi vyölaukkukansasta ja vasta jälkeenpäin maihinnousukortista katsomaani pre-boardingia ei ikinä ilmoitettu.

Kassi olalla ja tytär kaukalossa pääsimme ahtautumaan viimeisten joukossa viimeiseen kenttäkuljetukseen. Ulkomaalainen rouva tarjosi istumapaikkaansa meille, mutta kiitin häntä valitellen, että meidän on kyllä helpompi nyt seistä kuin änkeä istumaan. Kulttuurien eron huomasin myös koneen portailla, kun toinen ulkomaalainen nainen tarjoutui kantamaan kassimme paikallemme. Hämmentyneenä kieltäydyin taas avusta ja vitsailin, että huudan häntä apuun jos tilanne muuttuu.

Kävellessämme viimeisenä koneen perälle ohi vyölaukkujen huomasimme, että ne koneen kaksi tyhjää paikkaa olivat molemmat vieressämme. Kirosin portin virkailijan alimpaan helvettiin. Olin vielä kuluneella viikolla askarrellut kotiprintterin avulla airplane use -tarrat kaukalon pohjaan, jos portilla oltaisiin alettu arpomaan täyttääkö istuin lentostandardit. Tämähän siis vaihtelee täysin lentoyhtiöittäin, millaisen turvaistuimen matkustamoon saa ottaa ja muiden blogien perusteella ymmärsin Finnairin liittyneen vaatimaan aviation use -standardia. Tätä ei tosin missään suoraan lue, vaan asiassa käsketään ottamaan yhteys aspaan.

Enää edessä oli 3 tuntia yksivuotiaan paikoillaan viihdyttämistä. Jalkatilassa meillä oli kassi täynnä leluja ja välipaloja ja puhelimessa ladattuna lastenohjelmien jaksoja, vaikkei hän sellaisia ollut aiemmin katsellutkaan. Aloin syöttää naksupussia jo heti ennen nousuvaihetta paine-erojen aiheuttamaa huutoa pelätessä. Sitä ei onneksi tullut. Tytär ei pysynyt lainkaan paikoillaan, joten kahdelle ylimääräiselle istuimelle jalkatiloineen oli todellakin käyttöä. Taaperon omassa turvavyössä minuun köytettynä hän ei todellakaan viihtynyt. Lelut ja ohjelmat kiinnostivat muutaman minuutin kerrallaan, joten nyt testattiin isän viihdyttämistaitoja oikein huolella. Pari pissavaippaa vaihdettiin sujuvasti penkillä. Viereisen rivin sympaattinen täti-ihminen höpötteli skumppalasinsa takaa tyttärelle aina välillä tämän könytessä kohti käytävää.

Parin ikuisuuden mittaisen tunnin jälkeen kuulutettiin laskeutumisen alkamisesta ja huokasin helpotuksesta. En muistanut enää, mihin aikaan nousimme, joten en osannut arvella laskeutumisaikaakaan. Lasku kesti muita koneita odotellessa melkein puoli tuntia, ja se oli tuskaa tytölle. Omatkin korvat painuivat lukkoon, joten ainakaan itseäni ei huuto haitannut. Välittömästi renkaiden koskettaessa maata tyttö muuttui iloiseksi ja alkoi nauraen esittää kaikki temppunsa muille matkustajille, jotka nyt iloisesti ottivat meihin kontaktia kiitoksena rauhaisasti sujuneesta lennosta. Ennakkoajatuksiin nähden matka sujui kivuttomasti eikä kaukalon puuttuminenkaan aiheuttanut ongelmia, koska päikkäriaika ei osunut kohdalle ja leikkitila oli ykkösluokkaa.

Terminaalin käytävillä ulkomaan ummikon korviin osuivat toistuvat, kohteliaat ”mate, are you alright?” -varmistukset, joita yksinäinen isä lapsensa kanssa ei Suomessa saanut osakseen. Vatsassa kihelmöi tuttu odottava jännitys, kun tajusi olevansa maailmalla. Se sekottui hetkeksi voimaannuttavaan tunteeseen siitä, kuinka pystyisin tämän onnistumisen jälkeen mihin tahansa lasteni kanssa tässä elämässä. Siis vain hetkeksi, sillä kuulin sattumalta terminaalissa erään äidin lentäneen juuri Australiasta neljän pienen lapsensa kanssa… Aina löytyy joku, joka on nopeampi, vahvempi, komeampi, varakkaampi tai lentänyt yksin pidemmän matkan useamman lapsen kanssa kuin sinä