Herätys ei soi, vaikka hälytys on asetettu 7:00. Avaan ensin korvani ja sitten vasten tahtoani silmäni todetakseni makaavani lastenhuoneen lattialla ilman peittoa. Puolitoistavuotias on herännyt unestaan klo 6:05 ja itkee pelkästä tottumuksestaan vasten pinnasängyn laitaa samalla väittäen kakan olevan housussa. Olemme käyneet asian monesti aiemmin hänen kanssaan lävitse ja muistutan nopean käsikopeloinnin jälkeen, että kyseessä on taas vain pissa eikä vaippakaan kovin täynnä, joten unia olisi sopivaa jatkaa. Neuvottelu ei etene ja pian kolmivuotias könyää oman sängynlaitansa yli. Hän ilmoittaa menevänsä pissalle, mutta todellisuudessa haahuilee tarkistamaan, vieläkö äiti olisi kotona tähän aikaan. Aamu on menetetty ja molemmat tulevat takuuvarmasti yliväsymään päivän aikana. Suljen silmäni kuvitellen jonkin ihmeen koittavan ja lasten palaavan peittojensa alle.
Aamu alkaa A:lla
Molemmat haluavat tehdä itse leipänsä. Nuorempi kääntää käntyn käsissään aina ensin väärinpäin ennen haukkaamista. Juusto ei luonnollisesti pysy paikallaan ja kiukuttaa. Ehdin saada omat leipäni valmiiksi, kun pöytäseurue jo tilaakin lisää. Kun istun pöytään, muut nousevat ylös valmiina. Vanhempi vaatii lastenohjelmia, mutta tähän aikaan ei vielä tv:stä mitään tule. Suoratoistopalveluihin opettamista koitan itse välttää. Helppous on vanhemmalle vain hetkellistä, kun tenava ymmärtää, että areenasta voi valita suosikkisarjan milloin vain ja anella katseluhetkeä keskellä päivää. Mitään akuuttia sekasortoakaan ei ole ilmassa, joten kiipeämme yläkertaan leikkimään.
Nuorempi vaatii saada pestä hampaat itse, vanhempi ei ole harjaa tuntevinaan. Samat sävelet pukemisen suhteen. Pähkäilen pojan housujen paksuutta ja seuraavia vaatekerroksia päiväkerhon ulkoilua silmällä pitäen; palaan alakertaan katsomaan ulkolämpötilaa. Tuleeko näissä liian kuuma vai liian kylmä? Samalla tyttö on tyhjentänyt mekkokorinsa lattialle ja löytänyt suosikkinsa, joka valitettavasti on jo liian pientä kokoa. Neuvottelemme asuvalinnasta.
Aikaisesta aamusta huolimatta puemme ulkovaatteita kiire seuranamme. Pojan kerhorepusta uupuu vielä banaani, jonka muistan onneksi ovella. Tyttö on tullut siihen ikään, että turvaistuimeen asetutaan vasta minuutin lankutuksen jälkeen. Kiskon molempien vöitä kireämmälle ja vastailen kysymyksiin: ”onko isi nyt viikonloppu”, ”tuleeko äiti iltapäivällä” ja ”isi alkaako aamu M:llä?”. Ei ole, on maanantai. Tulee, toivottavasti ajoissa. Aamu alkaa A:lla ja illan päättää A.
Alea iacta est
Aamun käynnistysvaikeudet on selätetty. Palaan nuoremman kanssa kotiin, vuoraan rattaat makuupussilla ja arvon, montako minuuttia tyttöä uskaltaisi unessa pitää, jotta suostuisi nukkumaan myös päivän pidemmät päikkärit. Eletään siinä rajavaiheessa, että yksillä ei ihan jaksa, jos aamu on tarpeettoman aikainen ja veli tulossa vasta puolenpäivän aikaan takaisin. Toisaalta kaksien unien kanssa ensimmäinen veto on minuuttipeliä tai muuten unihiekkaa ei riitä toiseen settiin. Kokeilen varttia.
Jääkaapissa on vielä viikonlopun tähteitä, joten voimme keskittyä tytön kanssa kahdenkeskiseen aikaan. Kirjat ovat tällä hetkellä parasta ja ilo ylimmillään, kun niistä löytää jotain tuttua. Parhaus vaihtuu pian taas turvavyösulkeisiin. Pojalla on ollut kerhossa kivaa kuten aina. Niin kivaa, että kotiin ei haluta lähteä. Isi mene pois. Pilkon uudelleenuudelleenlämmitettyjen lounaiden sekaan tomaattia ja kurkkua kuvitellen tarjoavani jälkikasvulleni monipuolista, terveellistä ruokaa. Taso on tällä hetkellä bare minimum.
Kiitämme ruuasta jättäen vaihtelevan määrän ensyötotaa lautasen reunalle. Isän ei tarvitse muistaa itse kaikkea; käsipesun jälkeen hakkaraispurkilla on kovaääninen jono. Kello lähenee puolta yhtä ja taas pitäisi pikaisesti päästä nukkumaan, jotta illallakin uni tulisi. Vanhempi ilmoittaa menevänsä kakalle. Pyhän toimituksen jälkeen ehditään vetämään pimennysverhot ikkunan eteen, kunnes joukosta löytyy seuraava kakkahousu. Pääministerin haastattelutunti jatkuu. ”Isi milloin äiti tulee?” Äiti on työtilanteen vuoksi ollut 3-vuotiaan koko elämän kotona ja nyt äidin työssäkäynti tuntuu vaativan yli puolen vuoden sopeutumisaikaa.
Nuorempi näyttää sopeutuvan jo vaikka omilleen muuttamiseen. Kello on puoli kaksi, kun nuorempi nukahtaa. Aamuinen vartti oli liikaa. Hiivin lastenhuoneesta omille päikkäreilleni. Nuorempi rääkyy itsensä hereille. Syöksyn tämän viereen ennen kuin uudelleen nukahtaminen käy mahdottomaksi. Veli ei herää vaikka sisko osoittaa kärsivänsä. Hiljaisuuden taas koittaessa nostan löysän pojan sängystä ja hiivin alakertaan. En halua laskea nukkuiko hän tunnin vai puolitoista. Kärsin mahdollisesta iltavirkeydestä oman nukutusvuoroni kautta. Keitän kahvin ja kysyn pojalta haluaako hän omenan vai banaanin. Vastaus on sohvan tyynyä vasten kuuluva hento kuorsaus.
Siitä jatkuu mihin jäätiin
Kolmen jälkeen myös nuorempi herää. Välipalaa ei heru, jotta päivällinen maistuisi. Äiti on pian kotona. Pääsen omiin harrastuksiini. Ovella valehtelen ympäripyöreästi, että päikkärit meni ok, vaikken osaa yhtään sanoa, miten kumpikin nukkui. Ehdin minuuttiaikataululla treeneihin ja palaan minuuttiaikataululla vapauttamaan puolison omiin harrastuksiin. Maanantai on vähän hektinen.
Palatessani lapset odottavat pihalla kun leikittäjä vaihtuu lennosta. Viritän pojan potkupyörään vilkkuvia valoja. Sitten viritän valoja tietysti myös siskon keinuun. Siirrymme sisälle, jossa on havaittavissa potentiaalisesti vaarallisia vireystiloja, jotka olisi ollut suotavaa purkaa ulkona. Ohjeistan. Toistan. Siskoa sattuu. Huudan. Istumme iltapalalle.
Riekkurallaa jatkuu. Iltatoimet voi merkitä suoritetuksi. Jälkipolville ei kummempaa kerrottavaa. Poika purkaa holtittomasti energiaansa, jonka latasi liian pitkillä päikkäreillään. Ellei sitten ole jostain syystä yliväsynyt. Mistä näitä tietää? Makaan jälleen lastenhuoneessa. Iltasatu kanavoi kysymystulvan. Äiti käy halauskierroksella. On aika puhaltaa valot kiinni. Sisko lukee vielä omaa kirjaansa pimeydessä. ”Isi, onko huomenna viikonloppu?”
Vastaa