Koti-isän arkea: Keskiviikon kerhopäivä, viikon kohokohta

Tänään taas pelataan perhevapaata beginner-tasolla, sillä poika pääsee aamulla pedagogisesti pätevöityneiden oheiskasvattajien huomaan päiväkodissa. Koti-isänä olen kipuillut asian suhteen useita kertoja. Miksi kotiin hetkeksi jäävä isä ei hoida lapsiaan kotona? Alun perin poika päätyi osa-aikaiseen päivähoitoon puolison työllistyttyä aiempana keväänä. Teimme molemmat osittaista työaikaa ja järjestelimme nuoremman, tuolloin alle 1-vuotiaan, hoitoa milloin mitenkin (se se oli kaaosta se..). Pojan päiväkotipaikka sattui osumaan mukavaan, pieneen yksikköön ja hän tottui hienosti täteihin ja touhuihin siellä. Samalla hän kävi jo aiemmin aloitettua tuttua päiväkerhoa.

Kesä tuli ja päätökset piti pähkäillä. Todettiin, että kun seuraavana keväänä (eli reilun puolen vuoden päästä) molemmat olisimme kuitenkin töissä ja hoitopaikka tarvittaisiin, olisi turhaa ”menettää” tuttu paikka ja opetella aikanaan toisessa päiväkodissa kaikki uudestaan. Osa-aikainen hoito voisi myös tuoda (kerhon lisäksi) kaivattua omanikäistä leikkiseuraa verrattuna yksivuotiaaseen siskoon. Lisäksi tulisi kokeiltua sellaisten taitojen opettelua, mitä isä ei tajuaisi kotona tarjota harjoiteltavaksi. Tältä se omassa päässä on jäänyt kuulostamaan, vaikka pahaminä olkapäällä vihjaileekin ala-arvoisesta vanhemmuudesta ja ulkopuolisten mahdollisista ajatuksista ratkaisustamme.

Oli miten oli. Kahtena päivänä viikossa poikaa pyöräkärrätään tai autokärrätään parin kilometrin päähän ohjattuihin leikkeihin. Aamulla on päiväkerhoaamua hieman vähemmän aikaa kotona säätämiselle – yöunien pituudesta riippuen. Päiväkotiin, tai leikkisästi pikkurikkaaseen tyyliin dagikseen, mennään viimeistään puoli yhdeksäksi, jotta ehditään ennen aamun ulkoilujen alkamista myös sisäleikkeihin mukaan katsomaan, ketkä kaverit ovat tänään paikalle päässeet.

Myös tänä aamuna isä onnistuu ajoittamaan pukemisen, hampaiden pesun ja muun lähdön järjestelyn liian pitkäksi ja armeijatyylinen MINUUTTI kajahtaa, kun toinen hyppii sohvalla ilman vaatteita ja toinen kipittää yläkertaan kuulemma leikkimään. Jälleen tänään isi paikkaa tilanteen polkemalla lujempaa dagikselle. Tavoitteenahan on kiiltokuvamaisesti hissukseen pyöräillen ihmetellä lasten kanssa heräävää aamua, eikä kellottaa intervallilenkkiä selkä märkänä. Ulkovaatteiden pukemisen aloittamisestakin kuluu vielä 5 minuuttia ennen kuin renkaat alkavat pyöriä. Milloin tämän oppii, että kaikkeen menee hirveästi aikaa? ”Noni, ja sit mennään!” Nykyisin hoitoon jäädään hyvillä mielin ja siskokin olisi kovasti jo jäämässä mukaan. Paha mieli tuleekin pienemmälle, kun ei saa jäädä veljen kanssa käsipesuille ym. Odotahan vaan tyttö syksyä, kun löydät itsesikin täältä!

Keskiviikkoisin tarjolla on kuitenkin erityistekemistä isälle ja tyttärelle, sillä minulla ja hänellä on yhteinen kerhopäivä, jossa päästään imeskelemään samoja leluja ikätovereiden kanssa. Tytön silmistä hohkaa innostus kerhoiluun ja käyminen on selvästi tärkeää. Paras osuus on katettu aamupalalinjasto, josta isä tarjoilee viikoittain vaihtelevia herkkuja uunituoreista sämpylöistä uutispuuroon.

Kerhoista löytyy monen moista taapertajaa ja lapsi pääsee avartamaan maailmaansa nähden millaisia muut lapset ovat ja miten nämä toimivat. Luonnollisesti osa on pomottavia pikkuriiviöitä ja osa alistuvia haaveilijoita, joiden välissä kanssakäymistä pääsee vähintään näkemään jos ei kokemaankin. Uskon, että muiden seuraan totuttelu pienissä palasissa tekee ihan hyvää tulevaa päiväkotitaivalta ajatellen. Parasta olisi, jos pääsisi vielä veljen tavoin itsenäisesti päiväkerhoon, mutta nuoremman kohdalla se ei valitettavasti tule onnistumaan.

Perhekerho on aamupalan lisäksi sopivan ohjattua toimintaa myös vanhemmalle. Kerrankin kello kädessä asioita vie eteenpäin joku muu ja saat itse vain olla. Nyt pidetään aamun yhteinen kokoontuminen, nyt syödään, nyt saatte askarrella ja nyt siivotaan lelut ja te lähdette koteihinne. Pieni hetki viikosta, kun kotijoukkojen komentaja saa olla yhtä aivot narikassa kuin vihreässä univormussa aikanaan.

Kerhot ovat lapsien ja aikuisten kohtaamispaikka. Itsekin olen kyllä keskittynyt enemmän tuohon ensimmäiseen ja tuntuu, että olen tutustunut enemmän lapsiin kuin aikuisiin. Asiaan voi toki vaikuttaa, että osaan paremmin heittäytyä leikkiin lasten kanssa kuin päivittelemään päiväunirytmejä.

Introvertille isälle intensiivinen pikkulasten oleskelukerho ei välttämättä kuulosta lainkaan mukavuusalueen menemiseltä, mutta rakkaudesta lapseen sitä tekee kaikenlaista. Avoimet kerhothan koostuvat pääosin äideistä, jotka ovat piirissä jo pidempään istuneet juoruilemassa. Osa on selvästi jo kaverustunut keskenään tai tuntee muuten toisensa. Ensivauvakerhot luovat äitisuhteita, jotka jatkuvat myöhemminkin.

Kynnys liittyä lattialle tuntuu valtavalta, vaikka todellisuudessa kanssavanhemmat ovat poikkeuksetta varauksetta ottamassa vastaan. Yhdistävä tekijä jokaisen sen hetkisessä tilanteessa on pieni lapsi ja lasten kautta juttukin lähtee luistamaan. Itse tosin olen niinkin heikko esimerkki, että montaa lausetta en itse kerhoissa ole vaihtanut, vaikka aktiivisesti olen sekä omien että muiden lasten kanssa puuhaillut leikeissä. Tämä ei kuitenkaan ole itseäni haitannut; mitä nyt tuntenut osaamattomuutta omissa ihmissuhdetaidoissani. Jossain vaiheessa kerhoon ilmestyy myös muita vielä uudempia naamoja, jolloin itse kokee olevansa jo kokenut konkari ja kerhoilu tuntuukin taas entistä helpommalta.

Loppulaulujen jälkeen kello onkin jo yksitoista ja meillä kiire lounastamaan ennen kuin pienen pää alkaa nuokkua päikkäreiden merkiksi. Tällekään päivää en ole tajunnut prepata mealeja valmiiksi, joten kuivaan pikavauhdilla kanaa pannulla. Vaihtelevan ruokahalun saattelemana siirrytään ihan omaan sänkyyn nukkumaan. Tytön kohdalla päätettiin näet opetella omaa sänkyä niin paljon ja pian kuin mahdollista, koska vaunulenkkiruljanssit eivät pojan samanaikaisten päiväunien vuoksi olisi arkeen istuneet. Nyt siis puolitoistavuotiaasta eteenpäin ollaan jo varsinaisia mestareita omaan sänkyyn nukahtamisessa. Voisi velipoikakin ottaa mallia! Isäkin ehtii kirjoittaa opinnäytetyötään, jollei päätä painaa itsekin päätään tyynyyn. Tyttö tosin heräilee päiväuniltaan kerran jos toisenkin ja tarvitsee vielä aikuista jatkaakseen nukkumistaan. Monesti isän ruho löytyykin jälleen kerran kovalta lastenhuoneen lattialta.

Veljen päiväkotipäivät kuluvat kotijoukoilla nopeasti. Päikkärien jälkeen ehditään lähinnä siirtämään isoa nälkää välipalalla ja leikkimään hetken aikaa, ennen kuin pyörä tai auto pitää jo taas suunnata dagista kohti. Toisinaan pyörä tuntuu helpommalta vaihtoehdolta, koska turvaistuimessa lankutetaan pikku kiukun kanssa niin, ettei vöiden köyttämisestä meinaa tulla mitään.

Päiväkodin pihalla poika on piiloutunut puskiin. Portista pihalle saapuvaa tyttöä tulee ihmettelemään useampi utelias silmäpari ja kaikki tietävät kenen siskosta on kyse ja mikä tämän nimi on. Siirtyminen päivähoitoon tullee olemaan poikaa helpompaa, kun koko talo tuntee jo toisen. Väsyneen näköinen varhaiskasvattaja lukee lapusta kolme ranskalaista viivaa pojan päivästä: on syönyt, on nukkunut ja tänään käytiin retkellä puistossa. Neuvottelutuokio kotiinlähdöstä ja lähtemättömyydestä ratkeaa pienellä yllätyksellisyyteen vetoamisella. Isällä on paluumatkan verran aikaa keksiä, mikä tuo yllätys voisi tänään olla.